Kuka on vastuussa työhyvinvoinnista?

Työpahoinvointi maksaa yhteiskunnallemme jopa kymmeniä miljardeja euroja vuodessa, sanoo työhyvinvoinnin asiantuntija Guy Ahonen. (http://www.kauppalehti.fi/)

Jos meillä kerran on näin kallis kustannuserä tilinpäätöksissämme, miksi asiaa ei korjata? Yksi syy on, että työhyvinvoinnin lisäämistä pidetään kalliina ja sen toteuttamista työläänä.

Noin 11 prosenttia työvoimakustannuksista on pelkkiä vapaapäiviä (http://www.eva.fi/). Sosiaaliturvan kustannukset ovat jopa 21 prosenttia kaikista työvoimakustannuksista. Työnantaja ei ole meidän holhoajamme, jonka pitäisi järjestää koko elämäämme viihdykettä ja etuisuuksia. Näinä aikoina voi olla kiitollinen pelkästään siitä, jos on olemassa työpaikka, jonne mennä. 

Olemme jo oikeastaan turtuneet etuihimme, niitä ei välttämättä osata arvostaa. Tästä kertoo sekin, että miljoonien eurojen arvosta liikunta- ja kulttuuriseteleitä jää vuosittain käyttämättä. (http://www.hs.fi/talous/)

Toisaalta työhyvinvoinnin taustalla yksi tärkeimmistä seikoista on hyvä johtaminen. Tämä ei välttämättä maksa mitään, ellei tähän haluta laskea huolellisen rekrytoinnin kustannuksia. Hyvä johtaja on sosiaalinen, innostunut, oikeudenmukainen ja kuunteleva. Hänen ei tarvitse toimia erotuomarina jokaisessa työpaikalla syntyvässä kärhämässä, mutta hän pystyy halutessaan luomaan pelisäännöt työpaikalle ja ottamaan työntekijät mukaan organisaation kehittämiseen sekä luomaan työpaikalle kannustavan ilmapiirin.

Oikeudenmukaisuus - sen mukana nousee ja kaatuu kaikki, sanoi Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Reetta Meriläinen hyvästä johtamisesta. Epäoikeudenmukaisuus on myrkkyä työpaikoilla.

Byrokratia ja kyräily työyhteisön syöpä

Byrokratian vähentäminen ja avoimuuden lisääminen lisäävät työpaikalle joustavuutta ja luottamusta. Mitä enemmän asioita sovitaan suljettujen ovien takana, sitä kyräilevämmäksi ilmapiiri muovautuu.

Kyräilystä pääsemmekin työntekijän vastuuseen. Johtamisen lisäksi työyhteisötaidot ovat äärimmäisen tärkeitä oman ja toistemme työhyvinvoinnin kannalta. Suomalaisen työpaikkakulttuuriin väitetään kuuluvan olennaisena osana erityinen kyräilevyys ja kollegoiden kyttääminen. Vahdimme kauanko joku viettää aikaa lounastauoilla ja kuinka myöhään hän saapuikaan tänään töihin ja tulivatko raportit ajoissa vai hengailiko tämä ja tuo jälleen Facebookissa tai kahvitauoilla. Kyttääminen vie tehokasta työaikaa, lisää juoruilua ja synnyttää kuppikuntia sekä kiusaamista. Toisin sanoen se vie keskittymisen omasta työstä ja sen tuloksista sekä heikentää samalla merkittävästi työilmapiiriä. (EVA: Työväen teatteri)

Pystymme itse niin työntekijöinä kuin pomoinakin vaikuttamaan siihen valintaan, luotammeko toisiimme vai emme. Ajattelemmeko toisistamme hyvää ja kohtelemmeko toisiamme tärkeinä ja arvokkaina ihmisinä? Puhummeko kohteliaasti, annammeko kritiikin kauniisti rohkaisemalla ja kannustamalla vai sanommeko asian näsäviisaasti, ylimielisesti tai jopa aggressiivisesti?

Yksi pahasti sanottu tokaisu saattaa leimata teräväkielisen hänen loppuelämäkseen. Jos haluaa esiintyä suorapuheisena täräyttelijänä, tästä toiminnasta on otettava myös vastuu ja huomioitava, mitä se aiheuttaa ympärillä.

Toisaalta myös loukkaantumisen taito ja katkeruus on meillä verissä. Joskus on ihan hyvä antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, elämä jatkuu kyllä.

Entä minä?

Lopuksi on tarpeen suunnata katse itseemme: pidämmekö huolta itsestämme ja arvostammeko itseämme? Pidämmekö huolta terveydestämme, ravinnosta, unesta, parisuhteestamme ja muusta yksityiselämästämme, niin etteivät ongelmat kaada meitä? Puurrammeko niska limassa pitkiä päiviä vai annammeko itsellemme joskus armoa?

Psykiatri Pasi Sankala on todennut, että lapsena kotona ja koulussa meille annetaan rajat, mutta aikuisena meidän on määriteltävä rajat toiminnallemme ihan itse. Meidän on itse määriteltävä mitä kestämme ja mitä emme, eli missä menevät meidän rajamme.

Liiallinen kiltteys, velvollisuudentunto tai urasuuntautuneisuus saattavat näyttäytyä toistuvana itsensä ruoskimisena. Tämä kaatuu myöhemmässä vaiheessa sekä omaan, läheistemme että työnantajiemme syliin. Siinä pisteessä kun olemme uuvuttaneet itsemme melkein hengiltä, olemme suuri riesa lähipiirillemme mutta myös kansantaloudellemme.

On vain hyväksyttävä se, että emme voi kaikkia tässä maailmassa miellyttää, mutta parhaiten sen teemme, jos kunnioitamme sekä omaa itseämme että toisiamme niin syvästi kuin voimme. Vastuu työhyvinvoinnista kuuluu kaikille.